torstai 20. joulukuuta 2012

Talven tuntua - lämmöllä

Huomenna, 21.12, on talvipäivänseisaus ja alamme pikkuhiljaa siirtyä kohti kevättä. Tänään päivä vielä lyhenee. Ihmisillä on kova kiire, joulu on jo lähellä. Kaupat pursuavat tavaraa ja lahjoja paketoidaan hiki hatussa. Koululaisille alkaa hyvin ansaittu loma. Jouluaattona koko Suomi ja suuri osa muutakin maailmaa hiljentyy joulun viettoon.
Toivottavasti.
Joulu on rauhan ja rakkauden juhla. Perheiden, yhteisöjen ja läheisyyden merkitys korostuu. Joskus tuntuu, että liikaakin. Moni meistä on yksin ja kokee olevansa kaiken ulkopuolella. Tai sitten perheyhteisö on liiankin tiivis eikä liikkumavaraa omalle elämälle ole.
Huomenna on myös päivä, jolloin mayojen vanha kalenteri päättyy. Maailmanlopun ennustuksia sinkoilee ja ajankohdasta on otettu kaikki irti. Mayat ovat itse ihmeissään; heille kyse ei ole maailmanlopusta, vaan entisen kalenterin loppumisesta ja uuden ajanlaskun alkamisesta.
Entisestä luopuminen ja uuden aloittaminen on joka tapauksessa hyvin ajankohtaista meille kaikille. Ei ole pakko eikä ole hyväksi takertua siihen, mikä on mennyttä. Menneisyyttä ei voi muuttaa - mutta tulevaisuuttakaan ei voi tänään elää. Elämme tässä ja nyt.
Yhteys maahan korostuu kaiken aikaa lisää. Olemme Maan asukkaita, tarvitsemme yhteyden Äiti Maahan. Se on omalla tavallaan uusi alku meille kaikille, kadotettu yhteys.
Meitä hallitaan ja ohjataan pelolla. Pelko vie tilaa rakkaudelta. Kun seuraa uutisia, huomaa hyvinkin äkkiä, että suurin osa niistä herättää pelkoja. Aina on tapahtunut jossakin jotain karmeaa, hallitus leikkaa, palvelut huononevat, tulevaisuus on jotain, johon pitää varautua peläten. Miksi näin?
Pelon vastavoima on rakkaus. Rakkaus on tunne, joka yhdistää meitä kaikkia. Joulun sanoma on täynnä rakkautta. Tärkein rakkauden kohde meille jokaiselle on oma itse. "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Jos et hyväksy ja rakasta itseäsi, kuinka voisit tuntea rakkautta ja hyväksyntää muitakaan kohtaan?
Toivotan rauhaa ja rakkautta kaikille. Joulunaikaan, vuoden pimeimpään aikaan, anna itsellesi lupa levätä, ota rennommin, nuku jos nukuttaa, syö suklaata, jos tekee mieli. Kuuntele itseäsi. Millainen on tulevaisuutesi? Sinä päätät. Rakkaudella.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Kun pimeä on pimeää

On mielenkiintoista istua ikkunan ääressä näkemättä yhtään mitään ulkoa. Vastassa on täysi pimeys. Ei yhtään valoa missään. Voin vain arvailla, mitä tuolla ulkona tapahtuu. Onko liikkeellä eläimiä? Sataako siellä; lunta, vettä tai  räntää?
Täydellinen pimeys on ylellisyyttä maailmassa, joka kärsii valosaasteesta. Pimeys voi pelottaa, koska se kätkee kaiken. Hyvän ja pahan. Vain eläimet ovat tottuneet liikkumaan pimeydessä. Ne eivät kaipaa valoa kulkeakseen yöllä pitkiäkin matkoja.
Yöllinen tähtitaivas täydellisessä pimeydessä on huikea nähtävyys, puhumattakaan täydenkuun lumosta.
Tässäkin asiassa olemme Suomessa rikkaita. Täällä on hyvä mahdollisuus kokea pimeys ja hiljaisuus.
Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten elettiin luonnon rytmissä. Kun valo väheni ulkona, siirryttiin oleskelemaan enemmän sisätiloissa. Valoisana aikana ahkeroitiin, jotta selvittiin pitkästä talvesta. Nyt on päinvastoin. Kesällä lomaillaan ja nyt valon vähetessä työtahti kiihtyy.
Se rytmi on täysin väärä meille biologisina olentoina, mutta työelämässä ei siitä piitata. Paras lomakuukausi meille olisi marraskuu, jolloin luonto on asettunut talvilepoon. Voisimme nauttia päivittäisen luonnollisen valoannoksen ulkona. Nyt valoisa aika kuluu tarkasti työnteossa.
Onko ihme, että ihmiset ovat väsyneitä? Lomamatka aurinkoon toki piristää, mutta sieltä on palattava takaisin     pimeään. Aurinko ja maadoittuminen eli paljain jaloin kävely antavat energiaa, mutta Suomessa ei ole talvella tarjolla kumpaakaan. Aurinkoa voi yrittää korvata kirkasvalolampuilla ja D-vitamiinilla ja onneksi nyt  voi myös maadoittua talvella.
Kuitenkin on niin, että kaipaamme myös pimeää. Ihan oikeaa pimeyttä, ei ainaista hämärää. Kun ei ole kunnolla pimeää eikä valoisaa, väsyttää, mutta myös unen laatu heikkenee.

On hiljaista, tuulikin lepää. Aamun tunnelma on odottava. ÄitiMaa heräilee vähitellen ja valo lisääntyy. Uusi päivä on alkamassa.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Maadoittumisen vuosi

Viime vuonna, 7.10., sain Amerikanmaalta paketin. Paketissa oli maadoituslakana, matto, johtoja, testereitä ja ohjeet, miten käytän niitä amerikkalaisen pistorasian kautta. Olin lukenut Earthing-kirjan ja innoissani tilannut tuotteet itselleni.
Töpseliongelma ratkesi. Levitin lakanan sängylle ja täytyy tunnustaa, että iski epäusko ja pieni katumuskin. Kankaanpalanen, josta olin sentään maksanut aika lailla. Niin, ja vielä ensimmäisen kerran eläissäni asioinut tullin kanssa. Voisiko moisella rätillä olla vaikutusta yhtään mihinkään!
Nyt, tasan vuoden kuluttua, voin sanoa, että on. On paljonkin. Olen monella tavalla eri ihminen. Uskoisin, että olen saavuttamassa oman optimaalisen hyvinvointini.
Ensimmäisenä hävisivät uniongelmat. Muutaman yön voimakkaiden unien jälkeen palasi yhtenäinen yöuni. Illasta aamuun!  Se tuntui ihmeeltä, tuntuu vieläkin.
Ajoittaiset kivut, hartioissa, jaloissa ja  selässä katoavat hyvin pian, kun maadoitan itseni. Päivällä jalat maton päällä, nauha ranteessa - miten milloinkin. Kesällä tietysti paljain jaloin kävellen.
Juuri eilen kuulin erittäin skeptisestä naishenkilöstä, jonka aviomies hankki heille maadoituslakanan. Naisella on paha nivelrikko ja hän on joutunut joka ilta ottamaan tuhdin annoksen buranaa saadakseen nukutuksi. Ja kuinka ollakaan, hän ei tarvitse enää lääkitystä ja pystyy nukkumaan yönsä hyvin. Entisestä epäilijästä on tullut maadoittumisen markkinoija.
Itse olen ajatellut omalla kohdallani niin, että jos kyse on plasebosta, on se kestänyt kumman kauan. Samalla se on osoitus minun mieleni voimasta - onhan paranemisprosessista vähintään 1/3 mielen ansiota. Ei huono juttu ollenkaan.
Jos taas maadoittuminen toimii, niin se toimii. Yksinkertaisesti on näin, koska me tarvitsemme sitä. Se on luonnollinen tapa pitää huolta itsestään. Tämä huiman teknologisen kehityksen aikakausi ei vielä ole herännyt täysin huomaamaan, mikä merkitys luonnolla on ihmisen hyvinvoinnille. Erityisen huolissani olen henkilökohtaisesti lapsista ja nuorista, joille internet on tutumpi kuin suomalainen metsä. Yhdysvalloissa on jo kansanliike, jolla pyritään saamaan lapset ja perheet yhdessä tutustumaan luontoon. Milloinkahan meillä?

maanantai 17. syyskuuta 2012

Kun humanistista tuli bisnesnainen

Otsikko kuulostaa lähinnä koomiselta. Minustako bisneshenkinen? Suhteeni rahaan on aina ollut vähintäänkin kummallinen. Yksinkertaisesti raha ei viihdy minun seurassani. Epäilen, että jossakin vaiheessa olen aivopessyt itseni / tullut aivopestyksi ajatuksella, että raha on likaista. Raha ei kasva puissa. Sen hankkiminen on työtä, työtä, työtä kädet ruvella ja hampaat irvessä.
Todentotta.
Kirjastotyöntekijät ovat erittäin alipalkattua väkeä. Suhteutettuna vaadittavaan koulutukseen ja työn vaativuuteen. Kirjasto ei todellakaan ole vanhanajan hys hys-kirjalainaamo, vaan moderni tietokeskus, joka on parhaimmillaan asiakkaidensa kakkosolohuone. Kirjastossa on oltava aina hiukan asiakkaita viisaampi. Jyvällä kaikesta uudesta tiedosta, jotta voi vastata asiakkaiden kysymyksiin.
Melkein kolmekymmentä vuotta kirjastotyötä opetti paljon. Sen, että työtä ei pidä tehdä rahan takia. Jos rahan ansaitseminen on työn ainoa motiivi, on paljon pielessä. Valitettavasti se on todellisuutta hyvin usein.
Inhoan sanaparia "työssä jaksaminen". On pelottavaa, että työntekijöitä "tuetaan" jaksamaan työssä, ikäänkuin työ olisi Elämän Tärkein Asia. Entä muu osa elämästä; onneksi kukaan ei sentään taida aina olla töissä?
Työn ei pitäisi viedä energiaa, vaan päinvastoin ladata akut. Olla luonteva osa elämän kokonaisuutta.
Haihattelua?  Todennäköisesti.
Elämä rytmittyy siten, että odotetaan viikonloppua, talvilomaa, kesälomaa, eläkeikää. Sitten kun. Sitten elämä alkaa.
Viihdyin kirjastossa hyvin. Silti lähdin sieltä pois. Aloitin yrittäjän hyvinkin kivisen tien kulkemisen. Teen edelleen hyvin samanhenkistä työtä. Haluan auttaa ihmisiä, opastaa, neuvoa, antaa ajattelemisen aihetta. Tehdä työtäni rakkaudella ja suurella sydämellä. Määritän itse tekemiseni, olen itse vastuussa. Jos homma ei toimi, on vain katsottava peiliin. En voi enää mennä kunnanhallituksen, valtuuston tai lautakunnan selän taakse piiloon.
Kyynärpääni ovat vielä hyvin tylsät. Olen luottavainen. Kaikella on tarkoituksensa ja oikea aikansa. Vuosi sitten seisoin horjuen TiedonPortaiden ensimmäisellä askelmalla eikä minulla ollut mitään tietoa, mitä seuraava askel toisi tullessaan. Nyt olen kavunnut jo hieman paremmalle näköalapaikalle. TiedonPortaat nojautuu lujasti ÄitiMaahan - siltä pohjalta on helppo nousta ylöspäin!

lauantai 18. elokuuta 2012

Mene metsään!

Metsät ovat meille suomalaisille tärkeitä. Tärkeämpiä kuin osaamme ajatellakaan. Taajamat ja kaupungit ovat suomalaisittain uusi keksintö. Olemme asuneet vuosisatoja metsän keskellä, tiettömien taipaleitten päässä. Suomalainen ihminen ei ole kovin paljoa muuttunut, vaikka ympäristömme on harpponut eteenpäin valtavin askelin.
Kun olin nuori noin neljäkymmentä vuotta sitten, en ollut kuullutkaan tietokoneista. Televisiota katsottiin ja rätisevästä radiosta tavoittelin Radio Luxembourgin lähetyksiä. Yle kun oli niin kovin vakavamielinen kanava siihen aikaan.  Muistan kuussa käynnin hyvin sekä joskus seitsemänkymmentäluvulla olleen ETYK:in suuren kokouksen. Ne sattuivat kuumimpaan kesäaikaan.
Suurin iloni ja innoituksen lähteeni oli jo silloin metsä. Pakkasin mukaani kynän ja paperia, usein kirjankin ja kiipesin korkealle mäelle metsän keskellä. Siellä itkin itkuni ja kirjasin ylös tuntemuksiani. Matkalla oli ja on vieläkin mahtava petäjä, joka toimi halauspuunani.
Metsässä on taikaa. Marjankeruureissuilla on aina valitettavasti putkinäkö, katse hakee vain mustikoita, puolukoita...ei ole aikaa kuunnella tai katsella ympärilleen. Aina metsäkäynti rauhoittaa omalla tavallaan, ainakin suurinta osaa suomalaisista. Toisille on tärkeää nähdä kauas, tähyillä merelle tai tuntureille.
Millä tavalla muualta tulevat kokevat suomalaisen metsän? Onko se rauhoittava vai pelottava? Heillä on oman kulttuurinsa sielunmaisema. Yhteistä kaikille on jalkojen olla oleva maa. Sen jokainen tunnistaa.
Olen sitä mieltä, että lääkärien pitäisi alkaa kirjoittaa luontoreseptejä. Eikös liikuntaresepteistä puhuttu joku aika sitten?  Luontoreseptiin voisi stressaantuneelle laittaa määräyksen esimerkiksi viettää tunti metsässä. Ihan yksin, jalat maassa, puita halaten, puihin nojaten, kuunnellen, katsellen. Ei ole tarpeen juosta tai kävellä hikipäässä ympäriinsä - vain rauhoittua, antaa sydämen löytää luonnon rytmi.
Kauneinta musiikkia on tuulen suhina puissa, kaukaiset lintujen tervehdykset ja hiljaisuus kaiken taustalla.  Kun olen tarpeeksi kauan hiljaa, sulaudun osaksi metsää, näen ehkä eläimiäkin. Tunnen olevani juuri oikealla paikalla. Turvassa.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Uudistumisen voima

Aika ajoin on raivattava elämässään tilaa uudelle. Nyt on juuri se aika, joilloin lähes kaikilla on jossakin ajatuksissa muutoksen toive ja myös mahdollisuus. Muutos on aina mahdollinen, kun sille antaa tilaa. Tilaa on hyvä tehdä konkreettisesti. Heittää pois tavaraa, jolle ei ole enää käyttöä. Käyttämättömiin, vanhoihin tavaroihin sitoutuu paljon energiaa ja ne kantavat mukanaan kulloisenkin ajankohdan tunteita.
Mitä suurempaa muutosta kaipaat, sitä enemmän tee sille tilaa.
Raivaustyö ei toki onnistu aina. Sillekin on oma aikansa. Mutta sitten, kun se sujuu kuin leikiten etkä mieti raaskitko jostakin tavarasta luopua, on oikea aika.
Miksi sitä sitten tulee tavaroita itselleen hamstrattua? Kun halvalla saa ja jos joskus vaikka tarvitsee? Sopimattoman kokoiset tai väärän väriset vaatteet ajatuksella, että kyllä minä vielä niitä joskus pidän, joutavat pois piinaamasta.
Hyväkuntoisille tavaroille löytyy usein uusi koti. Kierrätys kannattaa.
Itse en osaa kirpputoreilla käydä, joskus olen ollut omia tavaroita myymässä. Lähipiirissä kierrätys on kunniassa, usein kertaalleen kiertoon laittamani vaatekappale palaa parin käyttäjän jälkeen minulle...ja on kuin uusi!
Kierränkö siis kehää elämässäni, palaan aina samoihin kuvioihin? Olen jo päässyt ostamisen riemusta eroon enkä siis ole tunneshoppaaja. Silti tavaraa kertyy uskomattoman paljon.
Helposti on koossa pari jätesäkillistä todella joutavaa tavaraa. On riemullista lajitella tavarat ja viedä ne jäteastioihin ja kierrätykseen. Olo on kevyempi, on helpompi hengittää. Olen saanut lisää tilaa omalle energialleni. Ja kenties jollekin aivan uudelle!

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Punkki paratiisissa ja muita ongelmia

Joko olet aloittanut maadoittumisen?  Kuljet paljain jaloin päivisin ja yöt nukut jalat maadoituslakanalla? Kenties et huomaa mitään muutosta olotilassasi. Tai ehkä nukut entistä huonommin ja näet vielä voimakkaita painajaisia.
Ei hätää. Se kuuluu aluksi asiaan. Mutta varmuuden vuoksi tarkistetaan, onko kaikki kunnossa.
Minne olet maadoitusjohdon laittanut?
Onhan pistorasiasi ihan oikeasti maadoitettu eikä vain verhoiltu maadoitetulta näyttävällä kuorella?  On nimittäin ihan mahdollista, että juuri sen pistorasian kohdalla on jotain pielessä. Suosittelen testaamaan maadoituksen toimivuuden testerillä, joka lahjomattomasti kertoo tilanteen.
Jos lakanastasi lähtee johto ulos maahan, tarkista, ettei se ole niin lähellä rakennusta, että sen alla on esimerkiksi styroksia eristeenä.  Tai ettei se ole vallan kuivalla hiekkamaalla, jolloin johtavuus huononee. Kukkaruukkuun maadoituspuikkoa ei kannata laittaa, vaikka se olisikin kätevästi lähellä ja vielä helppo pitää kosteana.
Miten olet tuotetta hoitanut?
Lakana on väriltään hieman harmahtava, mutta sitä ei kannata yrittää valkaista valkaisuainetta sisältävällä pesuaineella. Lakana toki valkenee, mutta samalla katoaa myös lakanan johtavuus, koska hopea on arka aine. Hopealangat lakanakankaassa ovat kaiken a ja o johtavuuden kannalta.  Huuhteluaine ei myöskään ole tarpeen eikä suositeltava samasta syystä.  Lakana ei sähköisty.
Kosketatko lakanaa?
Oletko kenties vilukissa ja vuoraat itsesi yöksi pyjamalla, villasukilla, käsineillä ja ehkä myssylläkin?  Jotta lakana maadoittaisi sinut, on paljaan ihosi kosketettava sitä.  Pienikin ala ihoa riittää – kunhan et ole rasvannut itseäsi niin, että ihokosketus ei toimi.
Vettä, vettä!
Me ihmiset olemme 70-80 % vettä.  Jos jostain syystä kärsit nestevajauksesta, ei maadoittuminen toimi täydellisesti.  Vedenjuonti on kaikin puolin suositeltavaa, etenkin kesäaikana, mutta liiallisuuksiin ei kannata mennä siinäkään.
Paha stressi
Maadoittamalla itsesi – tavalla tai toisella – helpotat kehosi fyysistä stressiä.  Mutta jos henkinen stressi, kiire, ihmissuhteet, taloudelliset tai muut ongelmat kuormittavat elämääsi, ei maadoittuminen välttämättä toimi. Luontokaan ei pysty ihmeisiin.  Sinun on aika pysähtyä ja miettiä, mitä muutoksia voisit elämässäsi tehdä, jotta stressi vähenisi. 
Ja mitä tulee blogini otsikkoon – paljain jaloin kulkiessa kannattaa välillä tarkistaa, onko matkaan mahdollisesti  lähtenyt  punkki . Jostain syystä ne ovat nyt supervaarallisia ja vaanivat kaikkialla.  Lapsuudessani varoiteltiin  menemästä lepikkoon, koska siellä on punkkeja.  Ja jos punkki jostain löytyi, se poistettiin (vanhalla kunnon voilla).
Punkeista ja muista pikkuhirviöistä huolimatta elämme nyt paratiisimaisessa kesässä. Eikö totta?


keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Olen sitä, mitä syön

on se kumma, miten ihminen voikin olla tyhmä. Aina yllätyn omista kyvyistäni sillä saralla.
Tutustuin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon jo vuoden 2002 lopulla Antti Heikkilän kirjan "Elämän paras aika " kautta. Silloin havahduin huomaamaan, että ehkä jatkuvat vatsakivut ja väsymys johtuivatkin siitä, mitä suuhuni laitoin.
Muutos tapahtui hyvin pian. Vatsakivut katosivat, väsymyksestä ei tietoakaan ja painokin putosi siinä sivussa. Pysyin ruodussa hyvinkin pitkään ja aivopesin ympäristöäni aggressiivisesti. Toiset pitivät hulluna, toiset innostuivat.
Viime vuosina olen lipsunut enemmän tai vähemmän. Menneenä talvena lipsuin pahasti. Makean lisäksi mussutin myös jonkin verran viljatuotteita, ja nehän eivät minulle sovi! Kuin huomaamatta aloin turvota ja joka puolelta. Olo ei ollut lainkaan hyvä.
Vapun munkkikestien jälkeen päätin, että nyt riittää. Kolmessa viikossa olen taas huomannut, millaisessa sumussa ja jonkinasteisessa sokerihuumassa olinkaan.
Kuka päättää, millaisella polttoaineella kehoni toimii? En läträä rasvalla, suosin voita ja kermaa. Syön kasviksia mahdollisimman paljon. Lihaa eri muodoissa. Kalaa. Juon paljon vettä. Herkuttelen silloin tällöin mutakakulla - sallittua suklaata!
Tiedotusvälineissä käydään jatkuvaa keskustelua, onko tämä LCHF, VHH, karppaus - suunnilleen samasta asiasta on kyse - vaarallista. Peruna ja ruisleipä saavat ylistystä. Pelotellaan, että 3-4 vuoden kuluttua nähdään tämän elämäntavan tuhot.
Oman ja aika pitkän kokemukseni perusteella voin sanoa, että minulle tämä hiilihydraattien hylkääminen sopii. Tuhot eivät ainakaan vielä ole tulleet esille! Kannattaa kokeilla, jos oma hyvinvointi kiinnostaa.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Komeassa seurassa

Earthing-kirja on juuri ilmestymässä suomeksi. Olemme täällä maadoittumisviestin eturintamassa. Suuri kiitos kuuluu kirjan kääntäjälle Jussi Yli-Panulalle, jonka kustantamo Lootus-kirja myös kustantaa kirjan.
Kirjassa on runsaasti käyttäjäkokemuksia sekä tieteellisiä tutkimuksia maadoittumisen terveydellisistä vaikutuksista.
http://www.earthinginstitute.net/index.php/site/blog/earthing_book_going_global/

Kannattaa lukea kirja ja kannattaa kävellä paljain jaloin. Paljasjalkakävelystä on myös muuta hyötyä. Kengät ovat tarpeellinen suoja jaloille tässä ilmastossa, mutta samalla maksamme kallista hintaa siitä suojasta terveydellämme.
Jalkaterapeutti Riitta Saarikoski kertoi Akuutissa 15.5.2012 paljasjalkailun hyödyistä.
http://ohjelmat.yle.fi/akuutti/paljain_varpain_kohti_kesaa


perjantai 4. toukokuuta 2012

Äiti Maan voima

Nyt kaikki reippaasti ulos kävelemään ja istuskelemaan paljain jaloin. Se on parasta maadoittumista ja aivan ilmaista. Maa ei kuulu meille, mutta saamme käyttöömme sen voiman. Se, mitä sanomme omistamiseksi, sisältää velvollisuuden pitää maasta huolta. Valitettavan usein huolenpidosta ei ole tietoakaan.
Kaikki varmaan muistavat kiellon: Älä tallaa nurmikoita!  Miksi niitä ei saisi tallata? Minä luulen, että nurmikko nimenomaan haluaa tulla tallatuksi, jos sitä ei joku syö ravinnokseen. Ja nimenomaan paljaiden jalkojen tallaamaksi! Tuo kielto on vain pieni merkki siitä, miten vieraantuneita me ihmiset olemme luonnosta.
Miksi voimme niin huonosti? Vaikka meillä on materiaalisesti paljon kaikenlaista, olemme silti onnettomia ja juurettomia. Kulutuksen ja uupumuksen ristiaallokossa, jossa työn vene keikkuu välillä vettä haukaten.
Syömme epäterveellistä, teollista ravintoa. Piiskaamme kehomme äärimmilleen tai emme liiku lainkaan.
Henki ja keho eivät kohtaa toisiaan.

Toivon, että tänä kesänä jokainen tämän tekstin lukija - ja monet monet muut - kulkevat mahdollisimman paljon paljain jaloin. Kuuntelevat kehoaan, antavat maan rauhoittavalle voimalle tilaa. Intiaanit elivät ja elävät vieläkin läheisessä kosketuksessa maahan. Heille ja monille alkuperäiskansoille maa on pyhä. Niin sen  kuuluisi olla meillekin.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Kirja, ah, kirja!

On aika ottaa esille Suuri Rakkauteni : kirjat. Entisessä elämässäni kirjastossa sain pyöritellä niitä mielin määrin, tilailla uusia ja poistaa kokoelmista vanhoja. Olin etuoikeutetussa asemassa, koska sain aina uudet kirjat luettavakseni hyvin nopeasti. Kaiken lisäksi saatoin tilata paljon itseäni kiinnostavaa kirjallisuutta.
Samoin teen nytkin. Etsiskelen uutta luettavaa sattuman kautta (sattuman toinen nimi on aika usein Google). Ostan nyt enemmän kirjoja kuin ennen!
Viime aikoina ostanut  monta kirjaa, joiden nimessä on sana Earth.
Maa-tietoisuuden minussa herätti Clint Oberin kirja Earthing. Se on ehkä eniten elämääni koskaan vaikuttanut kirja. Sen luettuani en ollut enää sama ihminen kuin ennen. Sain takaisin  jotain sellaista, minkä olin joskus vaistonvaraisesti tiennyt, mutta unohtanut vuosien saatossa. Olen aina tarvinnut maata jalkojeni alle, puita ympärilleni, luonnon rauhoittavia ääniä ja yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä, jossa olen yhteydessä kaikkiin elollisiin olentoihin maanpinnalla. Hiljaisuutta, joka kertoo enemmän kuin kaikki maailman puhe. Olen tuntenut itseni välillä kummajaiseksi, koska sosiaalinen kiintiöni on hyvin pieni. Se täyttyi kirjastotyössä usein äärimmilleen.
Ihailen kirjailijoita suuresti. Haaveilin itsekin joskus nuorempana kirjojen kirjoittamisesta, mutta se haave konkretisoitui työksi kirjojen parissa. Kirja ei koskaan katoa, sitä ei voi millään uudella tekniikalla korvata. Kirja voi olla kaunis, kuten Rhonda Byrnen kirjat Salaisuus ja Voima. Kirjoja, joissa kuvituksella on suuri merkitys ei voi mistään näytöltä lukea. Valokuvaaja Miina Savolaisen kirja Maailman ihanin tyttö on valtavan upea kirja, sekä sisällöltään että kuvitukseltaan.
Kirjoja ilmestyy edelleen maailmassa paljon. On vain luotettava sattumaan tai johdatukseen, että juuri ne oikeat ja tarpeelliset kirjat osuvat tielle. Jossakin on joku kirjoittanut kirjan juuri minun luettavakseni ja juuri silloin, kun olen valmis sen lukemaan.
Kirjastot ovat portti kirjojen maailmaan. Vierastan uudenlaista ajattelua, joka varustaa kirjaston alkaen lainattavista kävelysauvoista lainattaviin ihmisiin. Hyllyt täynnä kirjoja ja tila, missä niihin voi rauhassa tutustua, on minulle kirjasto, jossa viihdyn.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Hopea ei ole häpeä

Menneinä aikoina lääkärit määräsivät potilailleen vaivaan kuin vaivaan hopeaa. Kolloidista hopeaa nimenomaan suun kautta nautittuna!  Kuulostaa aika hurjalta nykyihmisen korvissa, mutta toisaalta myös ravintomme sisältää aika lailla lisäaineita. Hopea toimi aiemmin antibioottina ja yleishoitona kaikenlaisiin sairauksiin. Myös nykyään on myynnissä hopeavettä, jonka hopeapitoisuus on alhainen. Liiallinen hopean nauttiminen ei ole hengenvaarallista, mutta voi aiheuttaa vaurioita sisäelimille sekä muuttaa ihon siniharmaaksi.
 Hopea on silti kelpo alkuaine monessa mielessä. Teollisuus ja tekniikka käyttävät sitä paljon. Myös lääketieteellistä käyttöä hopealle löytyy. Haavanhoito ja monenlainen ihonhoito hyötyvät hopeasta. Saksassa hopea-asut (sukat, alusasut, hansikkaat) ovat saaneet hyväksynnän lääkkeenomaiseksi tuotteeksi ja ne ovat osittain korvattavia hoitoja. Tuotteet ovat riskittömiä käyttää eikä niistä ole haittavaikutuksia.
Kummallista minusta on se, miksi hopea-asut ovat niin vähän tunnettuja. Itsekin kuulin hopeasukista vasta muutama kuukausi sitten. Ja töitä piti tehdä, ennenkuin sain ostettua ne itselleni. Hopea auttaa paleleviin jalkoihin ja sormiin, jopa valkosormisuuteen, johon ei oikein lääkettä löydy.  Toisaalta myös ylenmääräisestä hikoilusta kärsivät saavat avun, koska hopea säätelee ihon lämmöntuotantoa.
Päteekö tässäkin se, että kyse ei ole lääketehtaiden rahasammosta - potilas on parempi asiakas, kun hän ei liian helpolla apua saa?

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Jalat maanpinnalla avaruuden ja maan välissä

Eläminen maanpinnalla on haastavaa. Olen viime aikoina törmännyt toistuvasti maasäteilyyn ja vesisuoniin ja niiden vaikutukseen meihin ihmisiin. Herkät ihmiset aistivat kehossaan enemmän kuin me tavalliset tallaajat. Maaliskuun seitsemännestä päivästä lähtien on tuolla avaruudessa ollut tavallista enemmän säpinää johtuen auringonpurkauksista ja niiden aiheuttamista reaktioista.  Tiedemiesryhmä tutkii nyt kuumeisesti näiden purkausten vaikutuksia ihmisiin. Tiedossahan jo on, että tietoliikenneyhteydet ym. saattavat toimia huonommin. Joten jos sinulla on ollut esimerkiksi huimausta, selittämätöntä korvakipua, ylenmääräistä ahdistusta ja kuumotuksen tunnetta kehossa sekä kasvojen punehtumista, niiden syy voikin olla tuolla ylhäällä.
Väkisinkin askarruttaa se, miten ennenvanhaan on pärjätty luonnonilmiöiden kanssa. Silloin ei toki ollut ihmisen omia virityksiä, langattomia verkkoja ja sähkölaitteita. Mutta maasäteily, vesisuonet ja auringonpurkaukset ovat olleet olemassa aina. Eivät ne ole mikään nykyajan keksintö.
Oliko jokin asia eri lailla?  Oliko ihminen erilainen?
Yllättävää ei liene, että mieleen tulee taas kerran maadoittuminen, yhteys maahan. Ennenhän yhteys toimi luontaisesti. Paljaat jalat tai nahkakengät, sääolosuhteiden mukaan. Maalattiat, pitkään Suomessakin.
Minun on vaikea henkilökohtaisesti ajatella, että luonto, Äiti Maa, on ihmiselle vahingollinen. En toki ole tiedemies - nämä ovat vain minun mutu-ajatteluani - mutta uskoisin, että olemme itse rakentaneet ja kehittäneet ympäristöämme luonnonlakien vastaisesti ja tavallaan luonto "iskee takaisin". Rahan, tehokkuuden ja ennenkaikkea tekniikan nimissä maalaisjärki on unohtunut. Mutta aina on mahdollisuus korjata kurssia, jokaisen omalla kohdallaan.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Sydämellisesti

Ihmisen keho on upea. Kaikki sen osat - pienimmästä suurimpaan -toimivat suurenmoisesti. Meidät on luotu elämään osana luontoa, kaiken muun elollisen ja ns. elottomankin tavoin. Kaikille on oma paikkansa ja tehtävänsä.
Jos tapahtuu jotakin äkillistä, säikähdät - ja sydän hyppää kurkkuun, jättää lyönnin väliin. Kehon ensimmäinen reaktio tapahtuu sydämessä - ei aivoissa, niinkuin helposti voisi kuvitella. Sydän ohjaa meitä. Ja sen antamaan ohjaukseen kannattaa luottaa. Aivot tulevat perässä, analysoiden, järkeillen, sekoittaen mukaan menneen muistoja ja tulevaisuuden odotuksia ja pelkoja.
Sydän on sähköinen elin, jonka rytmi voi häiriintyä. Erityisen herkkä se on stressille ja mielialamme vaihteluille. Varsin usein tulee sanottua, että "ottaa sydämestä", vaikkei varsinaisesti mitään fyysistä kohtausta ole.
Kun luontoyhteytemme ei toimi, emme oikein pysy tahdissa. Keho reagoi irrallisuuteen kuten lamppu, jota ei ole kytketty kunnolla. Välillä valo palaa, välillä sammuu ja välillä  lepattaa levottomasti. Olo on silloin huono, vaikkei ehkä mitään sairautta ole puhjennut - vielä.
Näin keväällä odotan malttamattomana lumien sulamista. Vaikka nukunkin joka yö maadoituslakanalla ja tätäkin kirjoittaessani jalkani ovat maadoitusmaton päällä, kaipaan konkreettista kosketusta maahan. Paljain jaloin kävelyä nurmikolla, hiekalla, mullassa. Sillä tavoin voin aivan ilmaiseksi tahdistaa kehoni ja tuntea olevani todellakin osa luontoa.

torstai 1. maaliskuuta 2012

Hsshh..

Hiljaisuus maksaa. Hiljaisuus rauhoittaa. Hiljaisuus on ylellistä. Kuulostaa vähintäänkin kummalliselta, mutta näin on asia. Britanniassa on uutisoitu Virgin -lentoyhtiön uudesta superluokasta mannertenvälisellä lennolla Lontoo - Miami. Matkustajille on tarjolla luksusvuoteet, hiljaisempi kabinetti ja kuiskaavat lentoemännät. Desibelitason tavoitteena on 20-30 desibeliä. Hintaa hiljaisemmasta, rentouttavammasta matkasta saa pulittaa reilut 9000 euroa suuntaansa.
Meille suomalaisille hiljaisuus on itsestäänselvyys. Kaikilla on mahdollisuus hakeutua luontoon, missä hiljaisuus on konkreettisesti läsnä. Hiljaisuudessa kuulee enemmän.
Toisille hiljaisuus on myös pelottavaa. Samalla tavalla kuin pimeä voi pelottaa. Hiljaisuus kätkee kaikki äänet, samoin kuin pimeys. Kaikki on mahdollista pimeässä hiljaisuudessa.
Mutta todellakin, hiljaisuus on ylellistä. Sitä ei likikään kaikilla ole mahdollisuutta kokea. Suurkaupunkien väsymätön meteli jatkuu ja jatkuu. Ääniin ja meluun tottuu hyvin pian ja äkillinen hiljaisuus saa korvat soimaan.
Kumpi on ihmiselle luonnollinen olotila, mitä vaikutuksia jatkuvalla äänisaasteella on?
Hiljaisuudessa on mahdollisuus kuunnella itseään. Millainen ajatusrumba päässäni pyöriikään, millä täytän hiljaisuuden. Kun olen tarpeeksi kauan hiljaisuudessa, ajatukset rauhoittuvat ja kuulen luonnon äänet. Tuulen, puiden huminan, lintujen kaukaiset äänet, askeleeni. Rauhoitun. Kuten tuolla taivaalla metalliputkessa kiitävät hiljaisessa kabinetissaan.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Onko pakko jossei taho?

Tottelevaisuus on hyve. Ahkeruus on hyve. Vaatimattomuus kaunistaa. Nauraa ei kannata, koska siitä seuraa itku. Ei paljoa kannata ylpeillä millään, koska sitten varmasti lankeaa.
Ei ihme, että välillä tuntuu elämä raskaalta. 
Ja herää kysymys: kenen elämää tässä oikein elän?  Olen kuin ajopuu, joka kulkee virran vietävänä. Välillä karahtaa kiville, välillä joku potkaisee vauhtiin tai sitten lillun tyvenessä toivottomana.
Mutta mitäs jos minä innostuisin?  Minusta on vallan hurmaavaa, että sivustolle on annettu nimeksi Uskalla innostua. (terveisiä vaan Ilkka ja kumppanit!)
Pitääkö USKALTAA olla innostunut? Mistä uskaltaisin innostua? Miksen uskaltaisi? Mitä pelättävää siinä on...no, kasvojen menetys kauhistuttaa. Mitä muut sanovat, jos menen ja innostun päättömästi ihan tyhjänpäiväisestä asiasta? 
Kummallisia pohdintoja?  Miksi teen asioita, joita en oikeasti tahdo tehdä ja ne asiat, joista olisin innostunut hautaan vaivihkaa?
Lapset ovat luonnostaan innostuneita, mutta jonnekin se innostus iän myötä katoaa. Innostuneessa flow-tilassa unohtuu nälkä, jano ja väsymys. Tekeminen on riemukasta ja tuloksellista. Onko sinun työsi sellaista, entä vapaa-aika?  Vai suoritatko tietyt kuviot vain siksi, koska niin on tehty ennenkin ja kyllä se palkinto sitten jossain hamassa tulevaisuudessa häämöttää?


perjantai 17. helmikuuta 2012

Kasvatuskuume

Käsittämätöntä, miten taas tänäkin keväänä on sama juttu. Kun aurinko kipuaa taivaalla korkeammalle nousee kuume. Kädet vapisten luen siemenluetteloita. Enkä muista ollenkaan, miten viime syyskesällä vannoin, että nyt saa olla vihonviimeinen kerta, kun kasvimaata tyhjennän. En tahdo katsella penkkirivien päässä tuulessa lepattavia tyhjiä siemenpusseja - eikä penkissä kuitenkaan taimen tainta! Eikä enää hikisiä, itikkaisia, paarmanpuremia kitkemispäiviä! Tämähän on jo nähty niin monta kertaa.
Mutta toisaalta: kasvun ihme on aina yhtä uskomaton!  Se on koettava joka vuosi uudelleen. Kun saan kynsieni alle multaa (eikä se lähde sieltä ennen pyhäinpäivää)  ja tunnen, miten multa kuhisee elämää ja kasvunvoimaa, tunnen suurta riemua.  Miten rohkeita siemenet ovatkaan puskiessaan mullan läpi kasvuun! Miten viisaasti ne on suunniteltu niin, että niissä on tarvittava kasvun voima. Minunkaltaiselleni peukalo-keskellä-kämmentä ihmiselle tuottaa suurta iloa saada jotain kasvamaan!
Ja jotta maata möyriessä saisi myös maadoituksen kätevästi samantien, kannattaa työt tehdä ilman hansikkaita!
Joten luovutan, sain itseni ympäripuhuttua.  Joten reippaasti tilausta menemään: purjoa, kesäkurpitsaa, mustajuurta, palsternakkaa, tietysti porkkanaa, salviaa, ja sitten vielä kukkia...unikkoja, krasseja, koristetupakkaa....

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Niin vanhanaikaista

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Minua on parina päivänä mietityttänyt luonnollisuus. Onko se vanhanaikaista? Onko mitään järkeä vaatia luonnonmukaista ravintoa, lähiruokaa, puhtaita elintarvikkeita? Onko minusta yhtäkkiä tullut muinaisjäänne ajatuksineni? Mitä jos tahdon kasvattaa itse ruokaa; tietää, onko esimerkiksi kasviksissa torjunta-aineita?
Missä vaiheessa olen pudonnut kelkasta?
Jos ajattelet luontoa ja sitä, mikä on tärkeintä, mihin järjestykseen laittaisit kolme tekijää : ihminen, eläin, kasvi?  Tottakai me ihmiset pidämme itseämme tärkeimpänä linkkinä, jota ilman kaikki romahtaa. Vaan todellisuus ei olekaan sellainen. Olemme tuossa arvoasteikossa vasta sijalla kolme. Toisena ovat eläimet ja kaikkein tärkeimpänä kasvit.
Jos kasvit katoaisivat maapallolta, millä me eläisimme, koska myös eläimiltä katoaisi ravinto suurelta osin? Millaista ilmaa hengittäisimme?
Luin jostakin, että ihmisen verisolu ja kasvin lehtivihreä rakentuvat aivan samalla tavalla. Ainoa ero on siinä, että ihmisen verisolun punainen väri tulee raudasta ja kasvin vihreä väri magnesiumista.
Ihmiset, eläimet ja kasvit ovat kaikki samaa kokonaisuutta, joka täällä Äiti Maan kamaralla on. Kaikilla on oma tehtävänsä, mutta olemmeko me ihmiset ylittäneet rajan, jonka jälkeen tasapaino on hukassa?