perjantai 24. helmikuuta 2012

Onko pakko jossei taho?

Tottelevaisuus on hyve. Ahkeruus on hyve. Vaatimattomuus kaunistaa. Nauraa ei kannata, koska siitä seuraa itku. Ei paljoa kannata ylpeillä millään, koska sitten varmasti lankeaa.
Ei ihme, että välillä tuntuu elämä raskaalta. 
Ja herää kysymys: kenen elämää tässä oikein elän?  Olen kuin ajopuu, joka kulkee virran vietävänä. Välillä karahtaa kiville, välillä joku potkaisee vauhtiin tai sitten lillun tyvenessä toivottomana.
Mutta mitäs jos minä innostuisin?  Minusta on vallan hurmaavaa, että sivustolle on annettu nimeksi Uskalla innostua. (terveisiä vaan Ilkka ja kumppanit!)
Pitääkö USKALTAA olla innostunut? Mistä uskaltaisin innostua? Miksen uskaltaisi? Mitä pelättävää siinä on...no, kasvojen menetys kauhistuttaa. Mitä muut sanovat, jos menen ja innostun päättömästi ihan tyhjänpäiväisestä asiasta? 
Kummallisia pohdintoja?  Miksi teen asioita, joita en oikeasti tahdo tehdä ja ne asiat, joista olisin innostunut hautaan vaivihkaa?
Lapset ovat luonnostaan innostuneita, mutta jonnekin se innostus iän myötä katoaa. Innostuneessa flow-tilassa unohtuu nälkä, jano ja väsymys. Tekeminen on riemukasta ja tuloksellista. Onko sinun työsi sellaista, entä vapaa-aika?  Vai suoritatko tietyt kuviot vain siksi, koska niin on tehty ennenkin ja kyllä se palkinto sitten jossain hamassa tulevaisuudessa häämöttää?


perjantai 17. helmikuuta 2012

Kasvatuskuume

Käsittämätöntä, miten taas tänäkin keväänä on sama juttu. Kun aurinko kipuaa taivaalla korkeammalle nousee kuume. Kädet vapisten luen siemenluetteloita. Enkä muista ollenkaan, miten viime syyskesällä vannoin, että nyt saa olla vihonviimeinen kerta, kun kasvimaata tyhjennän. En tahdo katsella penkkirivien päässä tuulessa lepattavia tyhjiä siemenpusseja - eikä penkissä kuitenkaan taimen tainta! Eikä enää hikisiä, itikkaisia, paarmanpuremia kitkemispäiviä! Tämähän on jo nähty niin monta kertaa.
Mutta toisaalta: kasvun ihme on aina yhtä uskomaton!  Se on koettava joka vuosi uudelleen. Kun saan kynsieni alle multaa (eikä se lähde sieltä ennen pyhäinpäivää)  ja tunnen, miten multa kuhisee elämää ja kasvunvoimaa, tunnen suurta riemua.  Miten rohkeita siemenet ovatkaan puskiessaan mullan läpi kasvuun! Miten viisaasti ne on suunniteltu niin, että niissä on tarvittava kasvun voima. Minunkaltaiselleni peukalo-keskellä-kämmentä ihmiselle tuottaa suurta iloa saada jotain kasvamaan!
Ja jotta maata möyriessä saisi myös maadoituksen kätevästi samantien, kannattaa työt tehdä ilman hansikkaita!
Joten luovutan, sain itseni ympäripuhuttua.  Joten reippaasti tilausta menemään: purjoa, kesäkurpitsaa, mustajuurta, palsternakkaa, tietysti porkkanaa, salviaa, ja sitten vielä kukkia...unikkoja, krasseja, koristetupakkaa....

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Niin vanhanaikaista

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Minua on parina päivänä mietityttänyt luonnollisuus. Onko se vanhanaikaista? Onko mitään järkeä vaatia luonnonmukaista ravintoa, lähiruokaa, puhtaita elintarvikkeita? Onko minusta yhtäkkiä tullut muinaisjäänne ajatuksineni? Mitä jos tahdon kasvattaa itse ruokaa; tietää, onko esimerkiksi kasviksissa torjunta-aineita?
Missä vaiheessa olen pudonnut kelkasta?
Jos ajattelet luontoa ja sitä, mikä on tärkeintä, mihin järjestykseen laittaisit kolme tekijää : ihminen, eläin, kasvi?  Tottakai me ihmiset pidämme itseämme tärkeimpänä linkkinä, jota ilman kaikki romahtaa. Vaan todellisuus ei olekaan sellainen. Olemme tuossa arvoasteikossa vasta sijalla kolme. Toisena ovat eläimet ja kaikkein tärkeimpänä kasvit.
Jos kasvit katoaisivat maapallolta, millä me eläisimme, koska myös eläimiltä katoaisi ravinto suurelta osin? Millaista ilmaa hengittäisimme?
Luin jostakin, että ihmisen verisolu ja kasvin lehtivihreä rakentuvat aivan samalla tavalla. Ainoa ero on siinä, että ihmisen verisolun punainen väri tulee raudasta ja kasvin vihreä väri magnesiumista.
Ihmiset, eläimet ja kasvit ovat kaikki samaa kokonaisuutta, joka täällä Äiti Maan kamaralla on. Kaikilla on oma tehtävänsä, mutta olemmeko me ihmiset ylittäneet rajan, jonka jälkeen tasapaino on hukassa?