Kun olin nuori noin neljäkymmentä vuotta sitten, en ollut kuullutkaan tietokoneista. Televisiota katsottiin ja rätisevästä radiosta tavoittelin Radio Luxembourgin lähetyksiä. Yle kun oli niin kovin vakavamielinen kanava siihen aikaan. Muistan kuussa käynnin hyvin sekä joskus seitsemänkymmentäluvulla olleen ETYK:in suuren kokouksen. Ne sattuivat kuumimpaan kesäaikaan.
Suurin iloni ja innoituksen lähteeni oli jo silloin metsä. Pakkasin mukaani kynän ja paperia, usein kirjankin ja kiipesin korkealle mäelle metsän keskellä. Siellä itkin itkuni ja kirjasin ylös tuntemuksiani. Matkalla oli ja on vieläkin mahtava petäjä, joka toimi halauspuunani.
Metsässä on taikaa. Marjankeruureissuilla on aina valitettavasti putkinäkö, katse hakee vain mustikoita, puolukoita...ei ole aikaa kuunnella tai katsella ympärilleen. Aina metsäkäynti rauhoittaa omalla tavallaan, ainakin suurinta osaa suomalaisista. Toisille on tärkeää nähdä kauas, tähyillä merelle tai tuntureille.
Millä tavalla muualta tulevat kokevat suomalaisen metsän? Onko se rauhoittava vai pelottava? Heillä on oman kulttuurinsa sielunmaisema. Yhteistä kaikille on jalkojen olla oleva maa. Sen jokainen tunnistaa.
Olen sitä mieltä, että lääkärien pitäisi alkaa kirjoittaa luontoreseptejä. Eikös liikuntaresepteistä puhuttu joku aika sitten? Luontoreseptiin voisi stressaantuneelle laittaa määräyksen esimerkiksi viettää tunti metsässä. Ihan yksin, jalat maassa, puita halaten, puihin nojaten, kuunnellen, katsellen. Ei ole tarpeen juosta tai kävellä hikipäässä ympäriinsä - vain rauhoittua, antaa sydämen löytää luonnon rytmi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti